Mitä pitäisi tavoitella?

Lukiessani tekstejä tai katsoessani videoita, törmään jatkuvasti kehoituksiin, siitä miten ja minkälaisia tavoitteita pitäisi asettaa. Toiset sanovat että tavoitteen tulisi olla tarkka, esimerkiksi juosta x km aikaan y, toiset sanovat että tuollaiset tavoitteet ovat huonoja, sillä mitäs sen jälkeen kun tavoitteen on saavuttanut? Toisten mukaan tavoitteena pitäsi mielummin olla tyyppiä: joka päivä tunnin lenkki, koska silloin pysyy “pelissä mukana”, koko ajan menee eteenpäin, eikä tarvitse aina miettiä uutta tavoitetta.

Olen saattanut vetää tuon ajatuksen systeemeistä/tavoista pois kontekstista, sillä yleensä tällä ollaan viitattu uusien tapojen luomiseen taikka jonkun epämiellyttävämmän/vaikeamman asian saavuttamisessa.

Jos ottaa aina yhden tavoitteen saavutettuaan vanhan, käykö se pitemmän päälle tylsäksi? Aina vain tavoite, jotta voisi asettaa uuden tavoitteen. Viittaan tällä tavoitteella tälläiseen tarkkaan tavoitteeseen, jonka voi kerran saavuttaa (esim, juosa 10km tuntiin), ja minkä jälkeen se on saavutettu, pitäisi siirtyä seuraavaan. 

Ajatuksen tasolla se kuulostaa yhdeltä oravanpyörältä, mutta ehkä se ei olekaan ymprä vaan pikemminkin viiva? 

Vaikka tykkäänkin juoksennella, en ole ikinä ajatellut laittaa siihen mitään tavoitetta. Se tuntuisi hölmöltä, enhän siinä haluaisi ikimaailmassa kilpailla tai muutenkaan tavoitteellisemmin kehittyä. Kunhan saan siinä ajatuksen kulkemaan, ulkoilmaa ja mietiskeltyä kaikkia päässäni olevia asioita, olen tyytyväinen. Tulisiko tavotteita siis asettaa vain asioihin, jossa haluaa saavuttaa jotakin tai kilpailla? Vai tulisiko minun laittaa kaksi kertaa viikossa olevilleni parinkymmenen minuutin lenkeille joku tavoite? Toki, voihan tavoitteena olla esimerkiksi hyvä mieli, inspiroituminen, muihin asioihin keskittyminen tai jonkun nätin, kuvaamisen arvoisen kohdan bongaaminen lenkin aikana.

Asetin tuossa aloitettuani uudestaan bloggauksen, tavoitteeksi kirjoittaa 10 tekstiä. Kirjoitettuani 10 tekstiä, en mitenkään pettynyt, ettei mitään hienoa palkintoa tullut tai etten päässyt nyt elämässä kauheasti eteenpäin. En sellaista odottanutkaan. En tosin enää tavoittelisi mitään tiettyä tekstimäärää, sillä eihän siinä ole mitään järkeä asettaa koko ajan uusia tavotteita, kuin riippumatta tavotteesta, saavutan sen samaan aikaan, kuin vain kirjoittaessa kerran viikossa tekstin.

Se taitaakin olla juuri joidenkin ihmisten pointti, systeemit/rutiinit enne tarkkaa tavoitetta… Luulenpa kuitenkin, että kumpi on parempi, riippuu paljon asiasta. Välillä tuollaiset tarkat tavoitteet on systeemitavoitetta motivoimempia. Tosin, motivaation mukaan ei mielestäni elämää kannata suunnitella.

Viimeisenä esimerkkinä tavoitteesta, haluaisin kertoa tarinan hamsteritoiveestani. Pienempänä, ehkäpä kolmosluokalla halusin kovasti hamsterin. Se oli ainoa asia, jonka sillä hetkellä väitin haluavani, vaikka tiesinkin, että haluan paljon muutakin. Olisin voinut tehdä mitä vaan, jotta saisin ihanan pienen karvapallon pyörimään ympyrää sen vajaan neliömetrin kokoiseen häkkiin. Noh, lähemmäs vuosi siinä meni, ja lopulta sain kuin sainkin hamsterin, johon kiinnyin kovasti. Pidin hänestä paljon, mutta varmaan viikko-pari kului, ja keksin jo haluta jotakin muuta.

Voisihan sitä ajatella, että pienenä nyt ajatellaan tuolla tavoin, mutta toisaalta, sama homma minulla on edelleen. Esimerkiksi nyt haluaisin jymyn pistaasipähkinä jäätelöä. Se olisi niin ihanaa. Avaisin purkin. Söisin jäätelöä. Purkki olisi tyhjä. Haluamisprosessi alkaisi alusta, ja hädin tuskin muistaisin, miltä jäätelö maistui. Eikös tavoitteet ole haluamista, erona, että halutessa toivotaan ja tavoitellessa tehdään jotakin sen eteen.

Pitäisikö olla siis tavoittelematta? Tehdä vaan sitä, mitä siinä hetkessä huvittaa. Itse ole sitä vastaan, ehkä. Pitäisi vaan miettiä, millaisia tavotteita asettaa. Esimerkiksi päivittäin tavoitteet ovat mielestäni välttämättömiä. Ne antaa jokaiselle päivälle suunnan, minne suunta vie, sitä en sitten tiedä.

Tavotteiden avulla pystyy myös saavuttamaan haluamallaan, hyväksi kokemallaan tavalla merkityksellisyyttä ja/tai arvostusta, joiden Dale Carnegie kertoi kirjassaan How to win friends and influence people 1964 olevan yksi kahdeksasta ihmisten eniten kaipaamasta asiasta. Ei toki kaikilla, mutta suurimmalla osalla

Mitkä on sitten hyviä asioita tavoitella? Mitä on järkevää tavoitella?

Tietäisinkin. En jaksa tosin vaivautuakaan miettimään mikä on tavoittelun arvoista tai missä on järkeä. Joko missään ei ole järkeä tai kaikessa on järkeä, eli lopputulos on sama. Tavoitteiden kannattavuutta miettiessä, ajatustyö jonka haluan käydä läpi on varmaankin: Viekö tavoite kohti asiaa, mitä haluan mennä/tuleeko siitä kiva mieli, minkä jälkeen vain ryhtyä tavoittelemaan:)

Niin tarkkoja kuin laajempia, mitattavia kuin mittaamattomia tavotteita kannattaisi varmaankin asetella. Jotkut niistä osoittautuu täysin huonoiksi, ajan haaskaukseksi ja saa keskittyään asiaan joka ei ole ollenkaan olellinen. Jotkut vievät eteenpäin. Ennen niiden saavuttamista sitä ei voi tietää, mutta saavutettua voi sitten rauhassa reflektoida ja pohtia, asettaako jatkossa samanlaisia tavotteita. 

Kiitos lukemisesta, olis super super kiva, jos kävisit katsomassa (ja seurailemassa;) blogin instagramin @pieniaajatuksia jonne päivittyy aina uudet tekstit, tulee (todenäköisesti) tähän tekstiin liittyen lisäajatuksia, sekä vapaa sana/kommentointimahdollisuus 😉 Myös kyselyä liittyen yhteishakuun yritän laitella, sillä siitä olis tavoitteena näppäillä seuraava teksti. Mulle tulis myös ihan huippu hyvä mieli jos kommentoisit jotakin tohon alle (veikkaisisin sen olevan aika helppoa) tai sitten instagramitse kertoisit ajatuksiasi liittyen aiheeseen.

Ihanaa ystävänpäivää!

10 vuotta aivojen kehitykseen

Etsiskelin tuossa jokunen päivä sitten tietoa siitä, kuinka pitkään aivot muuttuu. Oletin vastauksen olevan ikuisesti, koko elämän ajan, mutta toki ehkä hitaammin.

Artikkeleissa, joihin törmäsin väitettiin, ettei ihmisen aivot ole vielä ”täysin kypsät” tai ”täysin kehittyneet” kuin vasta 25 vuoden ikään mennessä. En näitä artikkeleita otsikoita pidemmälle jaksanut lukea, mutta keksinpä silti jotain sanottavaa:)

Aivojen kehittymisellä voidaan toki tarkoittaa eri asioita. Se voi tarkoittaa fyysisesti niiden muuttumista, jonkun lohkon suurenemista, jonkun ominaisuuden katoamista, hermoyhteyksien muodostumista…

Ajattelen nyt siis, että yli 25-vuotiaana aivoja ja identiteettiä on vaikeaa ja työläämpi muuttaa, eikö olisi paniikin aika? Tässä on vajaa kymmenen vuotta aikaa päättää millainen ja kuka haluan olla. Kuten viimeisimmästä tekstistä voinee päätellä, että uskon vahvasti meillä olevan suurikin valta vaikuttaa mielenkiinnon kohteisiin ja intohimoihin. Pitää vain tarpeeksi paljon tehdä jotakin, niin sitä alkaa identifioitumaan siihen.

Tulevaisuudessa tarvittavia taitoja

Tulevaisuuden on ainakin Perttu Pölönen kirjoissaan Tulevaisuuden lukujärjestys(2019) ja Tulevaisuuden identiteetit (2020), ennustanut inhimilliseksi, että ”pehmeät taidot” ovat muotia ja persoonallisuus kaikki kaikessa. Tietokoneiden korvatessa meidät tiedon hallinnassa, mitä tällä hetkellä iso osa töistä on, tulisi tärkeämmäksi taidot, joita koneet ei osaa. Näin ainakin ymmärsin asian.

Jos tulevaisuus olisi ihmistaitomyönteinen, persoonallisuus, identiteetti tärkeää, eikö pitäisi tarkkaan miettiä, minkälainen kannattaa olla tai miksi haluaa tulla? Mikäli aivojen muovailu on vaikeampaa, mitä vanhemmaksi tulee, eikö kannattavinta olisi ryhtyä heti toimeen? Ehkä voisi välttää fossiiliksi jämähtämisen. Ainoa on sitten, että mitäs sitä tulevaisuudessa oikein tarvisi olla? Sitähän ei oikein voi tietää.

Miksi ikinä ei kysytä, millainen haluat olla ”isona”? Aina vain ”mikä”…

Kannattavia identiteetin palasia tulevaisuutta ajatellen voisi olla sopeutuva, mukautuva, muutoksesta pitävä ja uudelleen ohjautuva. Aiemmin viittaamani Perttu Pölösen Tulevaisuuden identiteetit -kirja oli myös oikein mielenkiintoista ja antoisaa luettavaa aiheesta.

Kommentoidakseni vielä tutkimusartikkeleiden otsikoita aikuisien aivojen kehittyneisyydestä ja kypsyydestä, pohdin, voisiko se tarkoittaa jotakin vakautta? Tiedän, että on olemassa lukemattomia epävakaita aikuisia ja epävakaan ja vakaan välissä olevia, mutta toisaalta jatkuvasti olen kuullut, kuinka nuorena identiteetti on kadoksissa ja epävakautta yms… Voisiko tämä identiteettikriisi johtuakin siitä, että altistumme enemmän ja useammin erilaiselle ajattelulle ja ihmisille? Yli 25-vuotiaat opiskelevat, joko samasta kiinnostuneiden tai samaan aiheeseen ajautuneiden kanssa tai sitten työskentelevät samalla alalla olevien kanssa.

Jos vielä mietimme kuitenkin tuota identiteetin luomista, onhan tässä vielä tämä vajaa kymmenen vuotta. Eikä silloinkaan tapahdu mitään totaalista sulkeutumista, tietenkään. Sitä paitsi, kyllähän silloin yli 25-vuotiaanakin vielä aivot muuttuu, vaikka itsensä uudelleen identifioiminen voikin kestää pitempään ja olla haastavampaa. Identiteettiä ei muutenkaan voi sormia napsauttamalla muuttaa.

Kiitos lukemisesta, ihanaa, että jaksoit lukea, ellet sitten vain rullannut tänne lopppuun. Sekään ei haittaa, olen iloinen, että olet tämän auki klikannut:)) Tekstin aihe oli jälleen vähän monimutkainen, tähän aiheeseen liittyen on paljon ihan tieteellisiä asioita, mutta niitä ei ole selitetty tarpeeksi ymmärrettävästi. Olen miettinyt, että voisi olla joku kerta kiva kirjoittaa vähän pitemminkin.

Ensi viikon maanantaina kello 16  taas uutta tekstiä!:) Tulethan silloinkin katsomaan, mitä sanottavaa oon keksinyt.

Ei ole ”minua”, vain ympäristöön mukautuvat keho, aivot ja mieli

Vähän minuuden miettimistä tämän viikon alkuun:)

Syvällä sisimmässä, sydämen pohjalla

Käytämme usein sanapareja syvällä sisimmässä, sydämen pohjassa, omana itsenä tai muuta sieluun, ytimeen tai muuttumattomaan rationaaliseen yksilöön viittaavaa. Kuinka usein pysähdymme miettimään, että ne toden totta viittaavat johonkin edellä mainittuun, kuvitteelliseen uskomukseen ihmisten sielusta. 

Tälläisen sielun tai ytimen, oikean minän olemassa olosta ei tiedetä mitään. Sydämen pohjalta kun löytyy vain kaksi kammiota, jotka pumppaavat verta eteenpäin. Sydän ei pidä sisällään tunteita, mieltä, ydintä tai mitään muuta maagista. Siellä ei sijaitse aitous tai oikeat tunteet. Vain verta.

Kuuntele sydäntä – eli tasaisia sykäyksiä?

Väität varmaankin, että sehän on vain kielikuva. Eihän ”kuuntele sydäntä” neuvossa oikeasti pyydetä kuuntelemaan sydämen tykytystä. Sydämellä viitataan vain oikeaan itseensä: kuuntele itseäsi. Josta päästään taas alkuun. 

_{Nää WordPressin kuvat on super kivoja! Kuva: Pexels.com}

Oikea syvin minä -aivolohko

Kyllä meidän oikea itsemme, se joita me oikeasti olemme on pakko jossain olla. Miten mä voin muuten tietää, mitä oikeasti haluan? En osaa sanoa. Voisimme ehkä löytää itsemme jostakin aivoistamme. Ehkäpä jokin aivolohkon nimi on ”oikea syvin minä”. Joku pienenpieni osanen jossain aivojeni onkaloissa kertoisi ja määrittäisi, kuka oikeasti olen, kuka olen aina ollut ja mitä olen aina halunnut tehdä… Kuulostaa minulle epätodenäköiseltä.

Mieli – itsenäinen ja muuttumaton?

Voisihan sitä ajatella, että kaikki oikeat tunteet kumpuavat mielestä (mikä tai missä se sitten onkaan) Mielestä ei varmaankan tiedetä paljoa, sen ollessa (kai) aineetonta tunteiden virtaa. Se voisi siis olla vastaus. Tulevatko oikeat tunteet siis mielestä? Mikäli se pitäisi paikkansa, ei se olisi mikään muuttumaton, itsenäinen tai aito. Mieli nimittäin muuttuu.

Teinkö oman valinnan vai laitettiinko minut tekemään valinta?

Uskon, että kaikki mitä koemme, niin kirjat, tekstit, elokuvat kuin keskustelut muovaavat mieltämme. Senhän näkee mainosten kohdalla varsin hyvin. Olen huomannut useita kertoja tilanteita, kun olen tehnyt jonkin valinnan vaikutteen perusteella. Esimerkkinä Netflixin mainonta. Netflixiin ilmestyy uusi sarja, jota palvelu minulle jatkuvasti tarjoa. Toisinaan menee vain päiviä, joskus viikkoja, joskus jopa kuukausia, mutta lähes aina sen lopulta päädyn katsomaan.

Voisihan edellistä katsoa myös toisesta näkökulmasta. En katsonut sarjaa, koska Netflix ehdotti sitä. Katsoin sen, koska pitkän harkinnan jälkeen päädyin siihen, että sarja voisi olla hyvä? Ei, ei se kyllä niin mennyt. Mieli ei ole tekijä, se on tekemisen kohde. Voimme toki ajatella, että mieli on minä, se ei vaan ole staattinen ja rationaalinen.

Kuva: freestocks.org/ Pexels.com

Onko meissä mitään, mikä ei muuttuisi ajan kuluessa?

Tuntuu nyt absurdilta ajatella, että minulla olisi joku minä. Vankka, koko elämän ajan samana pysyvä sielu. Mikä meissä edes pysyy samana koko elämämme ajan? Keho ei. Aivot ei. Mieli ei. Tiedän kyllä, että vaikkei jotain voi todistaa, se ei tarkoita etteikö sitä silti olisi. Toisaalta tuo voi olla vain lausahdus, mitä voi käyttää vakuuttaakseen jonkun hammaskeijusta. 

Olen mielen, aivojen ja kehon, muuttuva, muovautuma yhdistelmä, toistaiseksi

On kiinnostavaa pohtia tälläisiä, mutta toisaalta kyllä minun pitää jotain itsestäni ajatella. Muutakin kuin, että olen vain neuronien ja biokemioiden muodostaman verkoston käskyistä ja kokemuksen virrasta rakennettu järjestelmä. Ehkä voisin ajattella itseäni mielen, aivojen ja kehon, muuttuvana, muovautuvana yhdistymänä. Toistaiseksi ainakin.

Aitoudesta vielä muutama sana. Näppäilin aluksi aitoudesta. Mielestäni kaikki, mitä koemme on aitoa. Esimerkkinä elokuva. Jos elokuvan aikana tuntee esimerkiksi surua, jonkun fiktiollisen hahmon kuolemasta, sanon tunnetta aidoksi. Se tuntuu oikealta, joten silloin se on. Ehkä se on ihan selvää, en tiedä. Se myös osoittaa, ettei tunteet ole mitään ihmeellisiä, totuuden kertovia lähteitä.

Toivottavasti tämä aitouden, syvän sisimmän ja rationaalisuuden sekotelmaa oleva pohdiskelu oli kivaa tai (/ja?)  mielenkiintoista luettavaa. Se olis kevätlukukausi sitten alkanut. Lähiopetuksessa vieläpä! Tsemppiä kovasti! 

Seuraava teksti viikon kuluttua maanantaina 17.1! Tulethan silloinkin lukemaan tekstin, ja käyt myös seuraamassa blogia instagramissa @pieniaajatuksia